Trofeemetsästys


Metsästäjät ovat historian aamuhämäristä alkaen ottaneet statussymboleita, voitonmerkkejä ja metsästysmuistoja saalistamistaan eläimistä. Tyypillisesti trofeeksi otetaan saaliseläimen sarvet, talja, kallo tai hampaat. Trofee sana juontuu kreikan sanasta tropaion, joka tarkoitti viholliselta sotasaaliiksi saatuja lippuja, aseita ja muita esineitä, joita sijoitettiin temppeleihin tai muistomerkkeihin.

Trofeiden keräämiselle on Suomessakin pitkät perinteet, vaikka suomalainen metsästys on yleensä selvästi enemmän motivoitunut lihan hankinnasta. Keski-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Afrikassa trofeemetsästys on yksi keskeisimmistä metsästysmuodoista.

Usein kuulee arvosteltavan trofeemetsästystä epäeettiseksi ja moraalittomaksi. Tosiasia kuitenkin on, että trofeesuuntautunut metsästys on monin paikoin oleellinen osa ympäristön, että ihmisten suojelua sekä hyvinvointia. Eikä trofeiden keräilyssä ole mitään tuomittavaa tai hävettävää, niin kauan kuin metsästäjä pyrkii hyödyntämään saalinsa mahdollisimman tarkkaan, noudattaa metsästystä rajoittavaa lainsäädäntöä ja asetettuja kiintiöitä. Näin toimien ei vaaranneta kyseisten eläinpopulaatioiden oikeutta olemassaoloon ja lisääntymiseen.

Safareilla keskitytäänkin lähes poikkeuksetta metsästämään vanhoja eläimiä, jotka ovat ohittaneet jo parhaan lisääntymisikänsä. Näiden eläinten kohtalo olisi lähitulevaisuudessa kuolla ”luonnollisesti” paljon tuskallisempi kuolema petojen, sairauden, taistelun, nälän tai janon uuvuttamina. Safarimetsästäjät auttavat monin tavoin paikallisia yhteisöjä, tarjoamalla työtä ja saaliseläinten lihaa, sekä poistamalla viljelyksille tai ihmisille vaarallisia eläinyksilöitä. Kestävän käytön trofeemetsästys hillitsee myös monilla alueilla rehottavaa paikallisten suorittamaa valikoimatonta salametsästystä.

Safareita järjestetään usein suojelualueiden lähialueilla ja näin saaliiksi valikoituvat yksilöt joille ei ole luonnollisesti tilaa suojelualueilla. Monin paikoin riistaa myös suojellaan ja kasvatetaan yksityisillä riistatiloilla ekologisesti kestävän metsästyksen tarpeisiin. Nämä kokonaiset eläinpopulaatiot ja geenipankit jäisivät perustamatta ja suojelematta, ellei niitä rahoitettaisi metsästyksestä saaduilla tuloilla. Metsästyksellä suojellaan myös alueen herkkää tasapainoa. Esimerkiksi Zimbabwessa elää 60-70.000 norsua – noin 10% koko lajin populaatiosta. Tämä on noin kaksinkertainen määrä alueen pitkäaikaiselle kantokyvylle.

Perinteinen safari Tansaniassa maksaa metsästäjälle helposti yli $50.000 ja tähän päälle tulevat myös kaatomaksut (puhveli $2.200, norsu $23.000, leijona $5.600, leopardi $4.000, antiloopit $500-3.000). Nämä rahat siis menevät valtion lupamaksuihin ja paikallisten tarjoamiin palveluihin. Tansania on yksi maailman köyhimmistä maista, kolmannes väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Safarimetsästäjien vuotuisesti ampumat n. 7.000 eläintä (vertailun vuoksi, Suomessa ammutaan yli kymmenkertainen määrä pelkästään hirvieläimiä) tuovat n. $30 miljoonan tulot ja työllistävät suoraan n. 4.500 ihmistä ja välillisesti matkailupalveluiden kautta kymmenkertaisen määrän. Tämä on todella paljon rahaa valtiossa, jossa BKT(2007) on $1.100 per asukas.

Luontomatkailussa metsästys tarjoaa Tansanian valtiolle ja paikallisille työntekijöille selvästi suuremmat tulot, mutta luonnolle pienemmän rasituksen, kuin muut turistit. Valokuvausturistit tarvitsevat enemmän luontoa kuluttavia palveluita ja infrastruktuuria, kuin metsästäjät. Myös määrällisesti metsästäjiä on vähemmän kuin muita luontomatkailijoita. Kaikkein suurimman rasituksen Tansanian luonnolle aiheuttaa holtittomasti leviävä maatalous ja paikallisten valikoimaton salametsästys.

Metsästys on merkittävä tulonlähde ja elinkeino monissa osissa Afrikkaa. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa 18.500 ulkomaalaista metsästäjät jättävät vuotuisesti yli $200 miljoonan tulot. Metsästysmatkailu tarjoaakin näin ekologisesti ja moraalisesti kestävän liiketoimintamallin, joka auttaa osaltaan koko yhteisöä kehittymään omalla työllään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti